Kaukaa ihastuminen on varmasti kaikille tuttu ilmiö: sitä ihastuu johonkin mimmiin/jäbään pelkän ulkoisen olemuksen perusteella, tietämättä tästä yhtään mitään. Veikkaisin, että tätä tapahtuu etenkin nuorena, kun kiinnostus vastakkaiseen (tai kumpi sukupuoli nyt ylipäätään on kiinnostuksen kohteena) alkaa herätä. Omalla kohdalla ainakin kaukaa ihastumisesta tulee mieleen etenkin ala-/yläastevuodet.
Vaikka kaukaa ihastuminen usein tunnutaankin yhdistettävän nuoruusvuosiin, olen kuitenkin melko varma, etten ole ainoa, jolle tätä sattuu edelleen parinkympin puolivaiheillakin. Ehkä vähän satunnaisemmin (ja ehkä hieman vähemmän intensiivisesti?) kuin junnuna, mutta tapahtuu yhtäkaikki. Tässä vaiheessa tarkennettakoon, että tällä kaukaa ihastumisella tarkoitetaan nimenomaan romanttista ihastumista, ei niinkään sitä toista "haluun panna tota" -tyyppistä ihastumista.
On askarruttavaa huomata, että sitä kuvittelee tietynlaisia ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä ihastukselleen...sitä miettii, kuinka täydellistä elämä varmaankin olisi juuri tämän tytön kanssa. Rationaalinen ääni pään sisällä kyselee koko ajan, että mistä tuollaisia asioita muka voisi tietää? Eihän toisen luonteenpiirteistä ja yleisestä "soveltuvuudesta" voi tietää mitään henkilöä tuntematta...eihän? Tai ehkä jossain määrin voikin. Tai sitten omalla kohdalla on vain käynyt hyvä pulla, sekin on täysin mahdollista.
Omalla kohdalla tällaiset romanttistyyppiset kaukoihastukset ovat osoittautuneet käytännössä aina lopulta myös ihan oikeasti todella upeiksi, "potentiaalisiksi" tyypeiksi. Kaikkiin näihin ei toisaalta ole aina tutustunut. Eivätkä nämä omalle kohdalle osuuneetkaan nyt välttämättä ole vuosien jälkeen aivan vaimomateriaaliksi kuitenkaan osoittautuneet. Onnistuneita kokeiluja kuitenkin.
Mutta mistä tämä kaukaa ihastumisen ja aidon "soveltuvuuden" yhteys sitten voisi johtua? Intuitio olisi epäilemättä yksi tekijä; ihmisen omista kokemuksista, tiedosta ja ymmärryksestä voimavaransa johtava tietynlainen hyvä aavistus. Sopivanlainen tyttö nyt vain sattuu lähettämään sellaisia hiljaisia signaaleja (eleet, ilmeet, äänensävy, käytös yms.), jotka on itse jossain vaiheessa havainnut omalta kannalta positiivisiksi? Ehkä, kuulostaa ihan suhteellisen järkevältä. Usein näissä kaukoihastuksissa silmät vaikuttavat paljon omalla kohdallani, ei niinkään väri tai muu suoraan havaittava seikka, vaan ennemmin katse tai jokin sen kaltainen, hankalasti käsitteellistettävä ominaisuus silmissä. Silmät ovat sielun peili -sanonta lienee näitä peruja.
Kaipa näissä voisi myös ihan biologiallakin olla näppinsä pelissä. Tämä kyseinen henkilö vain sattuu erittämään oikeanlaisia hormoneja tms. ja siten herättämään lähes vastustamattoman kiinnostuksen. Tai biologialla voisi olla sormensa pelissä intuitionkin kautta; tietyt geneettiset/hormonaaliset tekijät vaikuttavat erilaisten piirteiden muodostumiseen, joita taas ainakin tietyillä geeneillä varustetut ihmiset pitävät viehättävinä, koska ne viestivät positiivista sanomaa jälkikasvun saamisen suhteen. Mikäli muistan edes lähelle oikein.
Oli miten oli, kaukaa ihastuminen on ainakin allekirjoittaneen mielestä hauskaa ja miellyttävää. Oli varattu tai ei. Varattuna se tosin saattaa joskus aiheuttaa pientä ahdistusta, etenkin jos jonkun sattuman/tahallisesti aiheutetun tapahtumaketjun kautta päätyy tutustumaan tähän ihastukseen ja havaitsee oletukset oikeiksi. Joskus näistäkin voi tosin kaiketi tulla hyviä ystäviäkin. Mutta jos kiinnostus on niin voimakasta ja molemminpuoleista, että se rikkoo parisuhteenkin, ehkä se saattaa silloin olla "right thing to do". Tai sitten vain virhearvio. Molempia epäilemättä sattuu jatkuvasti.
maanantai 1. kesäkuuta 2009
keskiviikko 20. toukokuuta 2009
Going Green Is Not Rocket Science
Even at this day and age when climate change is an accepted fact in the scientific community and the world at large, resistance seems to prevail. Climate change has been continuously declared the most serious challenge mankind is facing, surpassing the likes of the current financial meltdown and global terrorism. Possible consequences include drastic rise of sea levels, massive flooding, increased turbulence in climate and temperatures (look at hurricane Katrina or El Niño), and increased famine due to soil erosion and spreading of deserts, just to name a few. We are talking major threats directly related to climate change, yet there is still great reluctance towards ecological sustainability, or going green.
Climate change is not even the only threat linked to pollution, emissions and exploiting natural resources beyond their ability to reproduce. Things that some people take for granted such as clean water, arable soil, and a functioning ecosystem are all being threatened by the ever-increasing population of this planet. Take a look at China, where the great rivers Yangtze, Pearl river and the Yellow river, once known as the source of life, are becoming so toxic that they in fact poison the land surrounding them. And that is supposed to be the land that feeds the nation.Overfishing of species such as tuna may prove disastrous to marine life, let alone humans with the already growing food prices.
With such dire consequences for excessively damaging the environment, why is it that so relatively little is done to prevent such damage? Why does, say, the current financial crisis get so much attention in the form of direct subsidies, regulations and legislation but not the environmental one? While most people acknowledge that the examples mentioned above are frightening indeed, they still lack the concreteness of the current financial turmoil. The effects of environmental damage are very hard for the average individual to grasp due to their relatively slow nature. However, with hurricane Katrina and the melting of the polar ice caps for example it has been made painstakingly clear that the damage done to environment not only causes economic damage, but also casualties.
Probably the most common misconception, when discussing ecological sustainability and environmental protection, is that it is extremely expensive and takes a lot of effort. The fact however is, going green is not rocket science. Not by a long shot. Many of the most environmental actions can be taken by the average Joe at any time. For instance, not many people realize that the bulk of energy consumption in the world comes from housing and construction that's related to it (estimates vary, at least 40% in most countries).
So what is it in housing that causes so much energy consumption? Warming and cooling would be one. There's lighting. Then you have refrigerators, ovens and other necessary appliances. And of course there is a plethora of random gadgets such as the computer, TV, radio, cell phone charger, vacuum cleaner and so on. Not to mention office buildings full of computers, printers, copy machines etc. Construction of housing requires a whole lot of energy too.
Massive energy savings can be achieved through concentrating on just the examples mentioned above. Turn off the computer when you don't use it. Same with TV, radio etc. Plug off the cell phone charger when you're done charging. Don't have the lights on when it's sunny outside; open the curtains instead. Remember to turn the lights off when you leave the room. Don't print everything you get in your email, and if you absolutely need to print something, print it two-sided. When buying appliances, buy energy-efficient ones. Use renewable energy. These are just some very simple measures anyone can do. Also, when building and designing housing and office buildings, keep energy efficiency in mind: keep natural lighting in mind, have proper insulation etc. A study conducted by World Business Council for Sustainable Development asserts that building sustainably increases building costs by merely 5%; a sum, which very quickly pays itself back through energy savings.
I've only covered housing above. There are tons of other measures to reduce your personal energy consumption without compromising your quality of living, such as switching to biking or public transportation when commuting to work, or getting a fuel-efficient car. One thing almost all of these simple steps I've mentioned have one important thing in common: they actually save money! If going green means less money spent, why not do it? The savings may not kick in immediately, but they will in the long run.
It is important to remember that while the simplest of measures mean a lot to the environment, they are still only the first ones. After those steps are taken, it is time to consider other, more time- and resource consuming affairs such as infrastructure or energy grids. Regardless, the first steps can be taken by anyone at any time, and there is no reason not to take them.
Climate change is not even the only threat linked to pollution, emissions and exploiting natural resources beyond their ability to reproduce. Things that some people take for granted such as clean water, arable soil, and a functioning ecosystem are all being threatened by the ever-increasing population of this planet. Take a look at China, where the great rivers Yangtze, Pearl river and the Yellow river, once known as the source of life, are becoming so toxic that they in fact poison the land surrounding them. And that is supposed to be the land that feeds the nation.Overfishing of species such as tuna may prove disastrous to marine life, let alone humans with the already growing food prices.
With such dire consequences for excessively damaging the environment, why is it that so relatively little is done to prevent such damage? Why does, say, the current financial crisis get so much attention in the form of direct subsidies, regulations and legislation but not the environmental one? While most people acknowledge that the examples mentioned above are frightening indeed, they still lack the concreteness of the current financial turmoil. The effects of environmental damage are very hard for the average individual to grasp due to their relatively slow nature. However, with hurricane Katrina and the melting of the polar ice caps for example it has been made painstakingly clear that the damage done to environment not only causes economic damage, but also casualties.
Probably the most common misconception, when discussing ecological sustainability and environmental protection, is that it is extremely expensive and takes a lot of effort. The fact however is, going green is not rocket science. Not by a long shot. Many of the most environmental actions can be taken by the average Joe at any time. For instance, not many people realize that the bulk of energy consumption in the world comes from housing and construction that's related to it (estimates vary, at least 40% in most countries).
So what is it in housing that causes so much energy consumption? Warming and cooling would be one. There's lighting. Then you have refrigerators, ovens and other necessary appliances. And of course there is a plethora of random gadgets such as the computer, TV, radio, cell phone charger, vacuum cleaner and so on. Not to mention office buildings full of computers, printers, copy machines etc. Construction of housing requires a whole lot of energy too.
Massive energy savings can be achieved through concentrating on just the examples mentioned above. Turn off the computer when you don't use it. Same with TV, radio etc. Plug off the cell phone charger when you're done charging. Don't have the lights on when it's sunny outside; open the curtains instead. Remember to turn the lights off when you leave the room. Don't print everything you get in your email, and if you absolutely need to print something, print it two-sided. When buying appliances, buy energy-efficient ones. Use renewable energy. These are just some very simple measures anyone can do. Also, when building and designing housing and office buildings, keep energy efficiency in mind: keep natural lighting in mind, have proper insulation etc. A study conducted by World Business Council for Sustainable Development asserts that building sustainably increases building costs by merely 5%; a sum, which very quickly pays itself back through energy savings.
I've only covered housing above. There are tons of other measures to reduce your personal energy consumption without compromising your quality of living, such as switching to biking or public transportation when commuting to work, or getting a fuel-efficient car. One thing almost all of these simple steps I've mentioned have one important thing in common: they actually save money! If going green means less money spent, why not do it? The savings may not kick in immediately, but they will in the long run.
It is important to remember that while the simplest of measures mean a lot to the environment, they are still only the first ones. After those steps are taken, it is time to consider other, more time- and resource consuming affairs such as infrastructure or energy grids. Regardless, the first steps can be taken by anyone at any time, and there is no reason not to take them.
torstai 7. toukokuuta 2009
Ivanhoe
Kaikki ne vuodet, jotka Wilfred of Ivanhoe vietti ristiretkillä ja vankeudessa Itävallassa hän säilytti rakkautensa Lady Rowenaan, nuoruutensa rakastettuun. Myös Lady Rowena säilytti rakkautensa Ivanhoeen kaikki nuo vuodet. Ivanhoen palatessa Rowena oltiin jo pakon edessä kihlattu toiselle. Tästä huolimatta rakkaus säilyi.
Toinen nainen yritti saavuttaa Ivanhoen sydämen siinä puolittaen onnistuenkin. Rakkaus Rowenaa kohtaan kuitenkin säilyy. Rowenan kihlatun luullaan kuolleen, ja Ivanhoe ja Rowena ovat vihdoin saamassa toisensa. Kihlattu ei kuitenkaan olekaan kuollut, mutta jalona miehenä toivoo Rowenan kihlautuvan todellisen rakkautensa kanssa.
Rowena ja Ivanhoe kihlautuvat, mutta Rowena ei saa tätä toista Ivanhoeen rakastunutta naista mielestään. Tämä nainen kohtaa Rowenan ennen lähtöään Englannista ja valehtelee, ettei koskaan tuntenut rakkautta Ivanhoeta kohtaan. Vain, koska tiesi Ivanhoen rakastavan Rowenaa ja näiden kahden kuuluvan yhteen, ja koska ilman tätä valhetta nämä kaksi eivät välttämättä voisi olla mahdollisimman onnellisia.
Tarina on täynnä jaloja tekoja, kuten monet muutkin kirjat ja joskus harvoin tätä ominaisuutta esiintyy myös tosielämässä. Tärkeintä on kuitenkin romanttinen rakkauden muoto, joka kirjassa esiintyy. Harvoin on rakkautta kuvattu yhtä kauniisti, mutta yksinkertaisesti. Harvoja ovat myös ne instanssit, joissa tällaista rakkautta tosielämässä esiintyy. Onnekkaita ovat ne, jotka sellaista saavat kokea. Ja vielä onnekkaampia ovat ne, jotka saavat kokea vastaavanlaista molemminpuolista rakkautta.
Toinen nainen yritti saavuttaa Ivanhoen sydämen siinä puolittaen onnistuenkin. Rakkaus Rowenaa kohtaan kuitenkin säilyy. Rowenan kihlatun luullaan kuolleen, ja Ivanhoe ja Rowena ovat vihdoin saamassa toisensa. Kihlattu ei kuitenkaan olekaan kuollut, mutta jalona miehenä toivoo Rowenan kihlautuvan todellisen rakkautensa kanssa.
Rowena ja Ivanhoe kihlautuvat, mutta Rowena ei saa tätä toista Ivanhoeen rakastunutta naista mielestään. Tämä nainen kohtaa Rowenan ennen lähtöään Englannista ja valehtelee, ettei koskaan tuntenut rakkautta Ivanhoeta kohtaan. Vain, koska tiesi Ivanhoen rakastavan Rowenaa ja näiden kahden kuuluvan yhteen, ja koska ilman tätä valhetta nämä kaksi eivät välttämättä voisi olla mahdollisimman onnellisia.
Tarina on täynnä jaloja tekoja, kuten monet muutkin kirjat ja joskus harvoin tätä ominaisuutta esiintyy myös tosielämässä. Tärkeintä on kuitenkin romanttinen rakkauden muoto, joka kirjassa esiintyy. Harvoin on rakkautta kuvattu yhtä kauniisti, mutta yksinkertaisesti. Harvoja ovat myös ne instanssit, joissa tällaista rakkautta tosielämässä esiintyy. Onnekkaita ovat ne, jotka sellaista saavat kokea. Ja vielä onnekkaampia ovat ne, jotka saavat kokea vastaavanlaista molemminpuolista rakkautta.
torstai 19. maaliskuuta 2009
OLEVAISUUSKRIISI
Istuskelin jälleen kerran Kesko-salissa koululla naputtelemassa gradua, samalla kuunnellen musiikkia. Olin joskus ajat sitten törmännyt sattumalta Jon Andersonin ja Vangelisin biisin "State of Independence", ja vaikken alunperin kyseisestä biisistä valtavasti perustanut omalaatuisen soundin takia, parin vahinkokuuntelu-uusinnan jälkeen kappale oli alkanut tuntua oudolla tavalla omalta, jopa lohduttavalta.
En tiedä mikä tässä biisissä edes niin viehättää; toki Vangelis on parhaimmillaan loistava säveltäjä, ja Jon Andersonin ääni on varsin personaallinen ja mieleenpainuva. Sinne tänne ripotellut mystiset viittaukset salatieteisiin ja ties mihin alkemiaan vähän kummastuttivat myös ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Ja kuitenkin kipaleesta alkoi ajan myötä erottumaan, kuinka rakkaudella ja intohimolla sitä oltiin tehty. Jon Anderson todella julistaa tietävänsä ja ymmärtävänsä oman olevaisuutensa tarkoituksen, ja uskoo myös muun maailman kokevan jonkinlaisen valaistuksen, heräämisen; eräänlainen itsenäisyyden tila siis hänen mukaansa koittaa vielä. Sen kuulee sanojen lisäksi myös Jonin äänestä, tavasta laulaa ja tietynlaisesta tajunnanvirranomaisuudesta.
Sanat eivät suinkaan ole yksinkertaiset, vaan ne muistuttavat välillä tajunnanvirtaa. Vertaukset ovat epätavallisia poppistygeen, samoin kuin sanoitukset ylipäätään. Kaikesta paistaa intohimon lisäksi aiheen ristiriitaisuus; tämä Jonin saarnaama varmuus, totuus ja itsenäisyyden tila ovat samaan aikaan todella yksinkertaisia ja helppoja, mutta jopa toivottoman monimutkaisia saavuttaa.
Tätä kappaletta ja sen itsevarmaa sanomaa fiilistellä allekirjoittaneeseen pääsi iskemään ilmeisesti perisuomalainen kateus; oli syy tai tunnetila mikä tahansa, mutta olevaisuuden tarkoituksen epämääräisyys alkoi kuristamaan vallan vietävästi. En pystynyt tuntemaan samanlaista varmuutta kuin Jon. Enkä todellakaan ole kyynikko; kyynisyys on niille, joilla ei riitä energiaa tai halua ymmärtää elämää (muiden muassa ainakin). Joskus olen ollut varma. Tai ainakin paljon varmempi kuin nyt. En edes ole varma mistä. Ehkä siitä, mitä minun kannattaisi kulloinkin tehdä. Joka tapauksessa yhtäkkiä fiilis omasta olosta maan päällä oli tavattoman epävarma, aivan kuin punainen lanka olisi jossain vaiheessa päässyt livahtamaan sormien välistä.
Illalla jutustelin muutaman hetken erään hyvän ystäväni kanssa netissä tällaisista olevaisuuskriiseistä, joita toki minullakin oli aikaisemminkin ollut, ei vain näin voimakkaana. Ystäväni ilmaisi heti erittäin hyvän pointin eksistentiaalikriisiä koskien: ei se tarkoitus/maali sinällään ole niin tärkeä, vaan se matka. Journey. Niin, näinhän itsekin aikanaan järkeilin, ja olen myös kyseistä filosofiaa pitkälti toteuttanut. Olen pitkään tuntenut oloni varsin rauhalliseksi ja varmaksi oman olevaisuuteni suhteen; asiat ovat rullanneet mukavasti eteenpäin omalla painollaan ja olen ymmärtänyt olla turhaan stressaamatta tulevaa. Asiat ovatkin mukavasti putoilleet paikoilleen. Oivalsin kuitenkin nyt, että tämä varmuus oli jossain vaiheessa kadonnut jonnekin. En enää osannutkaan vain päästää irti ja olla ajattelematta turhia. Voisiko tämä olla jonkinlaista onnellisuuden puutetta? Totta on, sen ymmärrän nyt, että elämässäni on muutama suuri asia, joiden suhteen saattaa olla tulossa muutoksia lähitulevaisuudessa. Osan näistä asioista suunnalta tulee myös suoraa painetta minun suuntaani omien tarpeideni ja halujen priorisointien suhteen.
Olen aina ollut enemmän tai vähemmän oman tieni kulkija. Harrastanut eri lajeja kuin ystäväni, kuunnellut eri musiikkia, lukenut erilaisia kirjoja. En siis koskaan edes tiennyt kovinkaan monen radiobiisin/artistien nimiä, edes ala-asteella, vaan kuuntelin omia juttujani. Ylipäätään tehnyt monia asioita hieman eri lailla. Vaikka omasinkin monia mielenkiinnonkohteita, joista minut olisi voinut leimata nörtiksi, sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Tietenkin ihmisillä on tapana pitää itseään erityisempänä kuin ovatkaan; tässäkin on varmasti sitä mukana. Kuitenkin olen pyytämättäkin kuullut samoja asioita muiltakin kuin itseltäni.
Jälkikäteen olen tullut siihen tulokseen, että tämän juttujen omalla tavalla tekemisen tulisi olla asioiden luonnollinen tila, vaan harvoille se sitä on. Ihmiset eivät osaa kuunnella itseään, eivät osaa olla itselleen rehellisiä. On niin paljon ulkoisia vaikuttimia, kuten perhe, ystävät, kaverit, yhteiskunta, media ja kaikenlaiset instituutiot, vain joitakin mainitakseni. Kaikki nämä asettavat tiettyjä odotuksia ja oletuksia kunkin meistä suuntaan. Kaikkien näiden häiriötekijöiden keskellä on todella vaikea olla oma itsensä. On vaikea tehdä niitä asioita, mistä oikeasti nauttii; niitä oikeasti 'omia' juttuja.
Mielestäni olen itse onnistunut kuuntelemaan itseäni keskimääräistä paremmin; siitä nämä omat jutut. Tämä olevaisuuskriisini saattaa johtua siitä, etten ole välttämättä viime aikoina käyttänyt tarpeeksi aikaa itseni kuuntelemiselle. En ole kyennyt enää olemaan vain oma itseni ja antanut asioiden rullata. Tämä eksistentiaalinen kriisi kuitenkin hieman helpotti tämän ymmärrettyäni. En ehkä kykene tällä hetkellä tuntemaan samanlaista varmuutta kuin Jon Anderson biisissä "State of Independence", mutta suunta on oikea, jos onnistun tämän suunnan vielä tämän illan jälkeen pitämään.
En tiedä mikä tässä biisissä edes niin viehättää; toki Vangelis on parhaimmillaan loistava säveltäjä, ja Jon Andersonin ääni on varsin personaallinen ja mieleenpainuva. Sinne tänne ripotellut mystiset viittaukset salatieteisiin ja ties mihin alkemiaan vähän kummastuttivat myös ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Ja kuitenkin kipaleesta alkoi ajan myötä erottumaan, kuinka rakkaudella ja intohimolla sitä oltiin tehty. Jon Anderson todella julistaa tietävänsä ja ymmärtävänsä oman olevaisuutensa tarkoituksen, ja uskoo myös muun maailman kokevan jonkinlaisen valaistuksen, heräämisen; eräänlainen itsenäisyyden tila siis hänen mukaansa koittaa vielä. Sen kuulee sanojen lisäksi myös Jonin äänestä, tavasta laulaa ja tietynlaisesta tajunnanvirranomaisuudesta.
Sanat eivät suinkaan ole yksinkertaiset, vaan ne muistuttavat välillä tajunnanvirtaa. Vertaukset ovat epätavallisia poppistygeen, samoin kuin sanoitukset ylipäätään. Kaikesta paistaa intohimon lisäksi aiheen ristiriitaisuus; tämä Jonin saarnaama varmuus, totuus ja itsenäisyyden tila ovat samaan aikaan todella yksinkertaisia ja helppoja, mutta jopa toivottoman monimutkaisia saavuttaa.
Tätä kappaletta ja sen itsevarmaa sanomaa fiilistellä allekirjoittaneeseen pääsi iskemään ilmeisesti perisuomalainen kateus; oli syy tai tunnetila mikä tahansa, mutta olevaisuuden tarkoituksen epämääräisyys alkoi kuristamaan vallan vietävästi. En pystynyt tuntemaan samanlaista varmuutta kuin Jon. Enkä todellakaan ole kyynikko; kyynisyys on niille, joilla ei riitä energiaa tai halua ymmärtää elämää (muiden muassa ainakin). Joskus olen ollut varma. Tai ainakin paljon varmempi kuin nyt. En edes ole varma mistä. Ehkä siitä, mitä minun kannattaisi kulloinkin tehdä. Joka tapauksessa yhtäkkiä fiilis omasta olosta maan päällä oli tavattoman epävarma, aivan kuin punainen lanka olisi jossain vaiheessa päässyt livahtamaan sormien välistä.
Illalla jutustelin muutaman hetken erään hyvän ystäväni kanssa netissä tällaisista olevaisuuskriiseistä, joita toki minullakin oli aikaisemminkin ollut, ei vain näin voimakkaana. Ystäväni ilmaisi heti erittäin hyvän pointin eksistentiaalikriisiä koskien: ei se tarkoitus/maali sinällään ole niin tärkeä, vaan se matka. Journey. Niin, näinhän itsekin aikanaan järkeilin, ja olen myös kyseistä filosofiaa pitkälti toteuttanut. Olen pitkään tuntenut oloni varsin rauhalliseksi ja varmaksi oman olevaisuuteni suhteen; asiat ovat rullanneet mukavasti eteenpäin omalla painollaan ja olen ymmärtänyt olla turhaan stressaamatta tulevaa. Asiat ovatkin mukavasti putoilleet paikoilleen. Oivalsin kuitenkin nyt, että tämä varmuus oli jossain vaiheessa kadonnut jonnekin. En enää osannutkaan vain päästää irti ja olla ajattelematta turhia. Voisiko tämä olla jonkinlaista onnellisuuden puutetta? Totta on, sen ymmärrän nyt, että elämässäni on muutama suuri asia, joiden suhteen saattaa olla tulossa muutoksia lähitulevaisuudessa. Osan näistä asioista suunnalta tulee myös suoraa painetta minun suuntaani omien tarpeideni ja halujen priorisointien suhteen.
Olen aina ollut enemmän tai vähemmän oman tieni kulkija. Harrastanut eri lajeja kuin ystäväni, kuunnellut eri musiikkia, lukenut erilaisia kirjoja. En siis koskaan edes tiennyt kovinkaan monen radiobiisin/artistien nimiä, edes ala-asteella, vaan kuuntelin omia juttujani. Ylipäätään tehnyt monia asioita hieman eri lailla. Vaikka omasinkin monia mielenkiinnonkohteita, joista minut olisi voinut leimata nörtiksi, sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Tietenkin ihmisillä on tapana pitää itseään erityisempänä kuin ovatkaan; tässäkin on varmasti sitä mukana. Kuitenkin olen pyytämättäkin kuullut samoja asioita muiltakin kuin itseltäni.
Jälkikäteen olen tullut siihen tulokseen, että tämän juttujen omalla tavalla tekemisen tulisi olla asioiden luonnollinen tila, vaan harvoille se sitä on. Ihmiset eivät osaa kuunnella itseään, eivät osaa olla itselleen rehellisiä. On niin paljon ulkoisia vaikuttimia, kuten perhe, ystävät, kaverit, yhteiskunta, media ja kaikenlaiset instituutiot, vain joitakin mainitakseni. Kaikki nämä asettavat tiettyjä odotuksia ja oletuksia kunkin meistä suuntaan. Kaikkien näiden häiriötekijöiden keskellä on todella vaikea olla oma itsensä. On vaikea tehdä niitä asioita, mistä oikeasti nauttii; niitä oikeasti 'omia' juttuja.
Mielestäni olen itse onnistunut kuuntelemaan itseäni keskimääräistä paremmin; siitä nämä omat jutut. Tämä olevaisuuskriisini saattaa johtua siitä, etten ole välttämättä viime aikoina käyttänyt tarpeeksi aikaa itseni kuuntelemiselle. En ole kyennyt enää olemaan vain oma itseni ja antanut asioiden rullata. Tämä eksistentiaalinen kriisi kuitenkin hieman helpotti tämän ymmärrettyäni. En ehkä kykene tällä hetkellä tuntemaan samanlaista varmuutta kuin Jon Anderson biisissä "State of Independence", mutta suunta on oikea, jos onnistun tämän suunnan vielä tämän illan jälkeen pitämään.
lauantai 14. helmikuuta 2009
Tylsää
Jep, nyt on niitä harvoja hetkiä, jolloin on vaan todella tylsää. Pääasiallisesti olen niitä tyyppejä, jotka viihtyvät mainiosti yksinään. Välillä kuitenkin on suunnitellut tekevänsä jotakin vaikkapa kavereiden kanssa jonain tiettynä iltana, ja asenne on jo ehtinyt asettua. Sitten tulee jokin muutos, menot peruuntuvat, eikä kerta kaikkiaan keksi mitään tekemistä tai ketään kenelle soittaa. Tulee tylsää.
Yhtäkkiä se Xbox ei enää maistukaan, vaikka vimpaimen takia on suht useinkin tullut lykättyä kaikenlaista edes jossain määrin tärkeää. Netissä surffailu ei maistu kuten ei myöskään Football Manager. Hyllyssä olevat leffat/sarjat eivät kiinnosta. Jotain nostalgista saattaisi tehdä mieli katsoa/pelata, mutta ei tarpeeksi, jotta jaksaisi mitään alkaa etsimään. Mielessä pyörii lähinnä, mitä kaikkea hauskaa sitä voisi tehdä. Ei tekemisen tarvitsisi olla edes mitään ihmeellistä, vaikka käydä muutamalla bissellä jonkun kaverin tai parin kanssa. Kukaan ei vain ole liikkeellä puolivaloilla, vaan kaikki ovat joko all in tai vaihtoehtoisesti viettämässä koti-iltaa hallituksen kanssa. On sanalla sanoen tylsää.
Edes kirjat eivät jostain syystä maistu, eivätkä sarjakuvatkaan. On perin kummallista, että usein on vaikea päättää, mitä näistä muutamista mainitsemistani ajanvietteistä tekisi mieluiten, mutta tänään mikään niistä ei huvita. Miksi ne tuntuvat niin hyviltä ideoilta muina päivinä? Ehkä tänään on muuten vain huonompi päivä. Ehkä miehilläkin hormonitaso heittelee. Niin, ja olinhan ajatellut mennä yöksi Espooseen vanhempieni luokse vaihteeksi, mutta sekin kariutui käytännön järjestelyihin. Kun on suunnitellut kerrankin hieman iltaansa ja se kärähti, on tätä suunnitelmien pettämisen jättämään tyhjiötä vaikea täyttää. Näin sen täytyy olla. Ja kai sitä joskus on päiviä, joita mielellään jakaisi lajitoveriensa kanssa, tai edes lemmikkieläinten.
Niin, nukkumaanmeno on aina vaihtoehto. Harmi vain, että juuri tänään kahdella naapurillani on hipat, jotka ovat tähän mennessä estäneet nukkumaanmenon. Pitikin sattua. Kai se on laitettava sen huonon päivän piikkiin. Olihan eilen kuitenkin perjantai 13. No, onneksi on sentään kirjoittaminen. Eikä sovi unohtaa tulevan yön unia; olen yksi niistä onnekkaista, joiden unet useimmiten muistuttavat seikkailuelokuvia.
Yhtäkkiä se Xbox ei enää maistukaan, vaikka vimpaimen takia on suht useinkin tullut lykättyä kaikenlaista edes jossain määrin tärkeää. Netissä surffailu ei maistu kuten ei myöskään Football Manager. Hyllyssä olevat leffat/sarjat eivät kiinnosta. Jotain nostalgista saattaisi tehdä mieli katsoa/pelata, mutta ei tarpeeksi, jotta jaksaisi mitään alkaa etsimään. Mielessä pyörii lähinnä, mitä kaikkea hauskaa sitä voisi tehdä. Ei tekemisen tarvitsisi olla edes mitään ihmeellistä, vaikka käydä muutamalla bissellä jonkun kaverin tai parin kanssa. Kukaan ei vain ole liikkeellä puolivaloilla, vaan kaikki ovat joko all in tai vaihtoehtoisesti viettämässä koti-iltaa hallituksen kanssa. On sanalla sanoen tylsää.
Edes kirjat eivät jostain syystä maistu, eivätkä sarjakuvatkaan. On perin kummallista, että usein on vaikea päättää, mitä näistä muutamista mainitsemistani ajanvietteistä tekisi mieluiten, mutta tänään mikään niistä ei huvita. Miksi ne tuntuvat niin hyviltä ideoilta muina päivinä? Ehkä tänään on muuten vain huonompi päivä. Ehkä miehilläkin hormonitaso heittelee. Niin, ja olinhan ajatellut mennä yöksi Espooseen vanhempieni luokse vaihteeksi, mutta sekin kariutui käytännön järjestelyihin. Kun on suunnitellut kerrankin hieman iltaansa ja se kärähti, on tätä suunnitelmien pettämisen jättämään tyhjiötä vaikea täyttää. Näin sen täytyy olla. Ja kai sitä joskus on päiviä, joita mielellään jakaisi lajitoveriensa kanssa, tai edes lemmikkieläinten.
Niin, nukkumaanmeno on aina vaihtoehto. Harmi vain, että juuri tänään kahdella naapurillani on hipat, jotka ovat tähän mennessä estäneet nukkumaanmenon. Pitikin sattua. Kai se on laitettava sen huonon päivän piikkiin. Olihan eilen kuitenkin perjantai 13. No, onneksi on sentään kirjoittaminen. Eikä sovi unohtaa tulevan yön unia; olen yksi niistä onnekkaista, joiden unet useimmiten muistuttavat seikkailuelokuvia.
torstai 12. helmikuuta 2009
Päivittelijöitä
En ole Hesarin tilaaja saati sitten irtonumero-ostaja. En yksinkertaisesti koe tarvetta tuhlata tuntia-kahta joka aamu sen saman informaatio-oksennuksen kurkkuun tunkemiseen. Luen mieluummin viikkolehtiä, joiden kautta pysyy maailman tapahtumista kartalla; olen huomannut tämän sopivan minulle paremmin. Luen kuitenkin Hesarin nettisivuja päivittäin, sillä siellä on helppo selata mielenkiintoiset otsikot ja tarkempaa uutisointia tarvitessa voi suunnata muualle sellaista etsimään.
Hesarin nettisivuilla on myös keskustelupalsta, jolla voi keskustella ainakin jokaisesta sivuston uutisesta. Kun kyseessä on Hesari, maamme suosituin aamulehti, on nettisivujen kävijäkunnan kirjavuus myös sen mukaista. Olenkin jo ajat sitten oppinut välttämään näitä niin kutsuttuja keskusteluja, koska niistä useimmiten lähinnä ärsyyntyy; jos ei aiheesta mitään tiedä, onko sitä aivan välttämätöntä kommentoida asiantuntevaan sävyyn?
Siitä huolimatta, että olen jo moneen kertaan nähnyt näiden Helsingin Sanomien nettisivujen keskustelun tason, aina silloin tällöin tulee tungettua nokkansa kyseiselle palstalle. Joskus jokin aihe voi olla todella mielenkiintoinen, tai ehkä sitä sattuu olemaan keskivertoviljoa paremmin kartalla jonkin asian suhteen ja sitä katsoo, josko pitäisi itsekin heittää lusikkansa soppaan. Osasyynsä tähän on varmasti myös se, että keskustelun ensimmäinen viesti näkyy aina uutisartikkelin alalaidassa.
Jostain kumman syystä tämä ensimmäinen viesti tuppaa lähes aina olemaan mahdollisimman provosoiva; yleensä vieläpä nimenomaan päivittelevä. Otetaan vaikka esimerkkinä hiljattain sattunut tapaus, jossa poliisi oli joutunut piiritystilanteessa ampumaan riehujaa, ja ampuja oli seurauksena lopulta kuollut. Selvennettäköön, että ampuja oli muistaakseni ehtinyt ampua jo kahta ihmistä, joista toinen ei edes ollut mitenkään osallinen piiritykseen johtaneisiin tapahtumiin. Eiköhän se ensimmäinen valopääkommentaattori huutele, että kyllä on ammattitaidotonta poliisitoimintaa, että miksei poliisisetä/täti voinut ampua miesparkaa käteen parin hutilaukauksen uhalla? Niin, tosiaan. Miksei?
Tällainen kommentti on kaikessa järjettömyydessään jo niin oksettava, ettei edes naurata. Eikö voi hetkeä miettiä ja antaa niiden tunteiden tasaantua ennen kirjoittamista? Onkohan kyseinen janari ikinä itse koittanut ampua pistoolilla liikkuvaa aseistettua kohdetta parinkymmenen metrin päästä? Ei siinä paljon käteen yritetä sihtailla, kun siviilejä ryntäilee joka puolella ja ukko riehuu aseen kanssa. Ja onhan täysin mahdollista, että tässä tilanteessa poliisilla on ollut niin rautaiset hermot, että on yrittänyt tähdätä käteen, mutta osunutkin keskemmälle. Ainakin niihin maihin verrattuna, joissa olen itse vähänkään enemmän aikaa viettänyt, meillä on niin ammattitaitoiset poliisivoimat, että ei voi kuin kiitellä. Ja harvoinhan noissa tilanteissa edes ketään kuolee, kiitos kyttien.
Onhan näitä nillittäjiä toki muuallakin. Joitakin kuukausia sitten P-Amerikassa uutisoitiin Kanadassa sattuneesta linja-autokarmeudesta, jossa eräs matkustaja oli flipannut täysin ja yhtäkkiä ryhtynyt takomaan isolla puukolla vierustoveriaan kurkkuun. Kuski oli pysäyttänyt saman tien ja matkustajat karkasivat pihalle, kun puukottaja horkassa sahasi jo kuolleen vierustoverinsa päätä irti. Matkustajat saivat vielä pidettyä mielipuolen bussin sisällä poliisin tuloon saakka. Totta kai eräällä keskustelupalstalla joku neropatti kerkesi kuitenkin kommentoimaan, että mikseivät kanssamatkustajat pysäyttäneet miestä jo ennen kuin tämä ehti tappaa uhrinsa? Miksi kaikki vain juoksivat ulos? Ihmisethän eivät näköjään tosiaankaan välitä muusta kuin itsestään! Vielä tähän päälle kommenttina, että parin viikon itsepuolustuskurssin jälkeen kuka tahansa matkustajista olisi voinut riisua karjun aseista. Hohhoijaa, taas hiipi oksennusta jo suuhun asti.
On todella vaikea käsittää, mistä ihmiset löytävät energiaa moiseen hurskasteluun tietämättä tilanteista tai yhtään mistään muustakaan hölkäsen pöläystä. Kai joillakuilla vain on liikaa aikaa käsissään. Nimittäin nämä päivittelyt tuppaavat löytymään aina tällaisten keskustelunaiheiden alkupäästä; aivan kuin tietyt ihmiset päivystäisivät netissä odottaen aihetta, jossa pääsee päivittelemään, tuomitsemaan ja hurskastelemaan. Kai tästä taas sen verran tuli opittua, että kannattaa suosiolla etsiytyä vähän paremmin suodattuneille keskustelupalstoille kuin hs.fi mikäli netistä haluaa keskusteluseuraa löytää.
Hesarin nettisivuilla on myös keskustelupalsta, jolla voi keskustella ainakin jokaisesta sivuston uutisesta. Kun kyseessä on Hesari, maamme suosituin aamulehti, on nettisivujen kävijäkunnan kirjavuus myös sen mukaista. Olenkin jo ajat sitten oppinut välttämään näitä niin kutsuttuja keskusteluja, koska niistä useimmiten lähinnä ärsyyntyy; jos ei aiheesta mitään tiedä, onko sitä aivan välttämätöntä kommentoida asiantuntevaan sävyyn?
Siitä huolimatta, että olen jo moneen kertaan nähnyt näiden Helsingin Sanomien nettisivujen keskustelun tason, aina silloin tällöin tulee tungettua nokkansa kyseiselle palstalle. Joskus jokin aihe voi olla todella mielenkiintoinen, tai ehkä sitä sattuu olemaan keskivertoviljoa paremmin kartalla jonkin asian suhteen ja sitä katsoo, josko pitäisi itsekin heittää lusikkansa soppaan. Osasyynsä tähän on varmasti myös se, että keskustelun ensimmäinen viesti näkyy aina uutisartikkelin alalaidassa.
Jostain kumman syystä tämä ensimmäinen viesti tuppaa lähes aina olemaan mahdollisimman provosoiva; yleensä vieläpä nimenomaan päivittelevä. Otetaan vaikka esimerkkinä hiljattain sattunut tapaus, jossa poliisi oli joutunut piiritystilanteessa ampumaan riehujaa, ja ampuja oli seurauksena lopulta kuollut. Selvennettäköön, että ampuja oli muistaakseni ehtinyt ampua jo kahta ihmistä, joista toinen ei edes ollut mitenkään osallinen piiritykseen johtaneisiin tapahtumiin. Eiköhän se ensimmäinen valopääkommentaattori huutele, että kyllä on ammattitaidotonta poliisitoimintaa, että miksei poliisisetä/täti voinut ampua miesparkaa käteen parin hutilaukauksen uhalla? Niin, tosiaan. Miksei?
Tällainen kommentti on kaikessa järjettömyydessään jo niin oksettava, ettei edes naurata. Eikö voi hetkeä miettiä ja antaa niiden tunteiden tasaantua ennen kirjoittamista? Onkohan kyseinen janari ikinä itse koittanut ampua pistoolilla liikkuvaa aseistettua kohdetta parinkymmenen metrin päästä? Ei siinä paljon käteen yritetä sihtailla, kun siviilejä ryntäilee joka puolella ja ukko riehuu aseen kanssa. Ja onhan täysin mahdollista, että tässä tilanteessa poliisilla on ollut niin rautaiset hermot, että on yrittänyt tähdätä käteen, mutta osunutkin keskemmälle. Ainakin niihin maihin verrattuna, joissa olen itse vähänkään enemmän aikaa viettänyt, meillä on niin ammattitaitoiset poliisivoimat, että ei voi kuin kiitellä. Ja harvoinhan noissa tilanteissa edes ketään kuolee, kiitos kyttien.
Onhan näitä nillittäjiä toki muuallakin. Joitakin kuukausia sitten P-Amerikassa uutisoitiin Kanadassa sattuneesta linja-autokarmeudesta, jossa eräs matkustaja oli flipannut täysin ja yhtäkkiä ryhtynyt takomaan isolla puukolla vierustoveriaan kurkkuun. Kuski oli pysäyttänyt saman tien ja matkustajat karkasivat pihalle, kun puukottaja horkassa sahasi jo kuolleen vierustoverinsa päätä irti. Matkustajat saivat vielä pidettyä mielipuolen bussin sisällä poliisin tuloon saakka. Totta kai eräällä keskustelupalstalla joku neropatti kerkesi kuitenkin kommentoimaan, että mikseivät kanssamatkustajat pysäyttäneet miestä jo ennen kuin tämä ehti tappaa uhrinsa? Miksi kaikki vain juoksivat ulos? Ihmisethän eivät näköjään tosiaankaan välitä muusta kuin itsestään! Vielä tähän päälle kommenttina, että parin viikon itsepuolustuskurssin jälkeen kuka tahansa matkustajista olisi voinut riisua karjun aseista. Hohhoijaa, taas hiipi oksennusta jo suuhun asti.
On todella vaikea käsittää, mistä ihmiset löytävät energiaa moiseen hurskasteluun tietämättä tilanteista tai yhtään mistään muustakaan hölkäsen pöläystä. Kai joillakuilla vain on liikaa aikaa käsissään. Nimittäin nämä päivittelyt tuppaavat löytymään aina tällaisten keskustelunaiheiden alkupäästä; aivan kuin tietyt ihmiset päivystäisivät netissä odottaen aihetta, jossa pääsee päivittelemään, tuomitsemaan ja hurskastelemaan. Kai tästä taas sen verran tuli opittua, että kannattaa suosiolla etsiytyä vähän paremmin suodattuneille keskustelupalstoille kuin hs.fi mikäli netistä haluaa keskusteluseuraa löytää.
maanantai 9. helmikuuta 2009
Piilomuistoja
Olin ihan normaalisti koululla Kesko-salissa miettimässä gradujuttuja ja muita kouluun liittyviä asioita, kuunnellen valikoidusti musaa youtubesta ja deezerista. Olin jo aiemmin päivällä fiilistellyt parin biisin verran Jean Michel Jarren vanhoja levyjä Oxygenea ja Equinoxea. Jean Michel Jarrea tuli kuunneltua paljon ala-asteikäisenä, mutta kiinnostus on säilynyt ja musiikki kuulostaa paikoin jopa huimaavalta edelleen. Nuorempana kuitenkin pidin enemmän Jarren vauhdikkaammasta tuotannosta, enkä oikein osannut arvostaa herran rauhallisempaa tuotantoa siinä määrin kuin nykyään.
Oxygenea ja Equinoxea kuunnellessa (kuuntelen usein kyseiset levyt peräkkäin; siitä tulee yhteensä n. puolentoista tunnin setti) mieleeni juolahti jälleen Magnetic Fields, Jarren 3. levy, joka katsotaan usein suoraksi jatkoksi kahdelle aiemmin mainitsemalleni. Omistan sekä Oxygenen että Equinoxen, mutta tuon ”trilogian” kolmas helmi minulta löytyy ainoastaan vinyylinä, enkä omista LP-soitinta tällä hetkellä. Toisin sanoen en muista koskaan kuulleeni koko levyltä muita biisejä kuin sen parhaiten tunnetun, olisikohan numero 2. Tai näin ainakin luulin.
Löysin yllätyksekseni youtubesta biisejä Magnetic Fieldsiltä (olen etsinyt aiemminkin, turhaan), ja jo ensimmäisen biisin aikana mietin, että soundit kuulostavat etäisesti tutuilta, aivan kuin jostain vuosien takaa olisi palautunut tuttuja melodioita. Ajattelin, että olen varmaan kuullut biisin keikalla 1998 tai jotain vastaavaa. Kuitenkin numero kolmosta kuunnellessani koin aivan käsittämättömiä deja vu –fiiliksiä ja kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin; tämän biisin olen kuullut aivan varmasti useita kertoja ja tämä on vieläpä varmasti kuulunut suosikkeihin joskus!
Yhtäkkiä mieleeni tulvahti kristallinkirkas kuva vanhasta nauhoitetusta C-kasetista, jonka kansipaperiin oli kirjoitettu isäni käsialalla useita Jarren biisejä, mm. Magnetic Fieldsiltä. Tämä oli siis se kasetti, jonka kautta aloin ylipäätään kuuntelemaan musiikkia, vaikka isäni ei mikään sen kummempi musafiilistelijä olekaan. Enkä todellakaan edes muistanut kasetin olemassaoloa ennen tämän biisin kuulemista jälleen.
Jostain mielen sopukoista palautuneet muistot aiheuttivat sen luokan nostalgiset fiilikset, että tästä iltapäivästä tuli saman tien paras aikoihin. On ylipäätään merkillinen tunne, kun yhtäkkiä muistaa jonkin asian vuosien takaa, eikä asian olemassaoloa ole edes muistanut ennen kyseistä hetkeä. Aika paljon asioita mahtuu ainakin allekirjoittaneen muistiin, ja näköjään myös muistin salalokeroihin.
Aloitin vielä yhden biisin kuuntelun Magnetic Fieldsiltä, kun olin kuunnellut ehkä puolisen tuntia numero kolmosta, ja taas samat tutut väristykset! Oi autuutta.
Oxygenea ja Equinoxea kuunnellessa (kuuntelen usein kyseiset levyt peräkkäin; siitä tulee yhteensä n. puolentoista tunnin setti) mieleeni juolahti jälleen Magnetic Fields, Jarren 3. levy, joka katsotaan usein suoraksi jatkoksi kahdelle aiemmin mainitsemalleni. Omistan sekä Oxygenen että Equinoxen, mutta tuon ”trilogian” kolmas helmi minulta löytyy ainoastaan vinyylinä, enkä omista LP-soitinta tällä hetkellä. Toisin sanoen en muista koskaan kuulleeni koko levyltä muita biisejä kuin sen parhaiten tunnetun, olisikohan numero 2. Tai näin ainakin luulin.
Löysin yllätyksekseni youtubesta biisejä Magnetic Fieldsiltä (olen etsinyt aiemminkin, turhaan), ja jo ensimmäisen biisin aikana mietin, että soundit kuulostavat etäisesti tutuilta, aivan kuin jostain vuosien takaa olisi palautunut tuttuja melodioita. Ajattelin, että olen varmaan kuullut biisin keikalla 1998 tai jotain vastaavaa. Kuitenkin numero kolmosta kuunnellessani koin aivan käsittämättömiä deja vu –fiiliksiä ja kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin; tämän biisin olen kuullut aivan varmasti useita kertoja ja tämä on vieläpä varmasti kuulunut suosikkeihin joskus!
Yhtäkkiä mieleeni tulvahti kristallinkirkas kuva vanhasta nauhoitetusta C-kasetista, jonka kansipaperiin oli kirjoitettu isäni käsialalla useita Jarren biisejä, mm. Magnetic Fieldsiltä. Tämä oli siis se kasetti, jonka kautta aloin ylipäätään kuuntelemaan musiikkia, vaikka isäni ei mikään sen kummempi musafiilistelijä olekaan. Enkä todellakaan edes muistanut kasetin olemassaoloa ennen tämän biisin kuulemista jälleen.
Jostain mielen sopukoista palautuneet muistot aiheuttivat sen luokan nostalgiset fiilikset, että tästä iltapäivästä tuli saman tien paras aikoihin. On ylipäätään merkillinen tunne, kun yhtäkkiä muistaa jonkin asian vuosien takaa, eikä asian olemassaoloa ole edes muistanut ennen kyseistä hetkeä. Aika paljon asioita mahtuu ainakin allekirjoittaneen muistiin, ja näköjään myös muistin salalokeroihin.
Aloitin vielä yhden biisin kuuntelun Magnetic Fieldsiltä, kun olin kuunnellut ehkä puolisen tuntia numero kolmosta, ja taas samat tutut väristykset! Oi autuutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
