Jep, nyt on niitä harvoja hetkiä, jolloin on vaan todella tylsää. Pääasiallisesti olen niitä tyyppejä, jotka viihtyvät mainiosti yksinään. Välillä kuitenkin on suunnitellut tekevänsä jotakin vaikkapa kavereiden kanssa jonain tiettynä iltana, ja asenne on jo ehtinyt asettua. Sitten tulee jokin muutos, menot peruuntuvat, eikä kerta kaikkiaan keksi mitään tekemistä tai ketään kenelle soittaa. Tulee tylsää.
Yhtäkkiä se Xbox ei enää maistukaan, vaikka vimpaimen takia on suht useinkin tullut lykättyä kaikenlaista edes jossain määrin tärkeää. Netissä surffailu ei maistu kuten ei myöskään Football Manager. Hyllyssä olevat leffat/sarjat eivät kiinnosta. Jotain nostalgista saattaisi tehdä mieli katsoa/pelata, mutta ei tarpeeksi, jotta jaksaisi mitään alkaa etsimään. Mielessä pyörii lähinnä, mitä kaikkea hauskaa sitä voisi tehdä. Ei tekemisen tarvitsisi olla edes mitään ihmeellistä, vaikka käydä muutamalla bissellä jonkun kaverin tai parin kanssa. Kukaan ei vain ole liikkeellä puolivaloilla, vaan kaikki ovat joko all in tai vaihtoehtoisesti viettämässä koti-iltaa hallituksen kanssa. On sanalla sanoen tylsää.
Edes kirjat eivät jostain syystä maistu, eivätkä sarjakuvatkaan. On perin kummallista, että usein on vaikea päättää, mitä näistä muutamista mainitsemistani ajanvietteistä tekisi mieluiten, mutta tänään mikään niistä ei huvita. Miksi ne tuntuvat niin hyviltä ideoilta muina päivinä? Ehkä tänään on muuten vain huonompi päivä. Ehkä miehilläkin hormonitaso heittelee. Niin, ja olinhan ajatellut mennä yöksi Espooseen vanhempieni luokse vaihteeksi, mutta sekin kariutui käytännön järjestelyihin. Kun on suunnitellut kerrankin hieman iltaansa ja se kärähti, on tätä suunnitelmien pettämisen jättämään tyhjiötä vaikea täyttää. Näin sen täytyy olla. Ja kai sitä joskus on päiviä, joita mielellään jakaisi lajitoveriensa kanssa, tai edes lemmikkieläinten.
Niin, nukkumaanmeno on aina vaihtoehto. Harmi vain, että juuri tänään kahdella naapurillani on hipat, jotka ovat tähän mennessä estäneet nukkumaanmenon. Pitikin sattua. Kai se on laitettava sen huonon päivän piikkiin. Olihan eilen kuitenkin perjantai 13. No, onneksi on sentään kirjoittaminen. Eikä sovi unohtaa tulevan yön unia; olen yksi niistä onnekkaista, joiden unet useimmiten muistuttavat seikkailuelokuvia.
lauantai 14. helmikuuta 2009
torstai 12. helmikuuta 2009
Päivittelijöitä
En ole Hesarin tilaaja saati sitten irtonumero-ostaja. En yksinkertaisesti koe tarvetta tuhlata tuntia-kahta joka aamu sen saman informaatio-oksennuksen kurkkuun tunkemiseen. Luen mieluummin viikkolehtiä, joiden kautta pysyy maailman tapahtumista kartalla; olen huomannut tämän sopivan minulle paremmin. Luen kuitenkin Hesarin nettisivuja päivittäin, sillä siellä on helppo selata mielenkiintoiset otsikot ja tarkempaa uutisointia tarvitessa voi suunnata muualle sellaista etsimään.
Hesarin nettisivuilla on myös keskustelupalsta, jolla voi keskustella ainakin jokaisesta sivuston uutisesta. Kun kyseessä on Hesari, maamme suosituin aamulehti, on nettisivujen kävijäkunnan kirjavuus myös sen mukaista. Olenkin jo ajat sitten oppinut välttämään näitä niin kutsuttuja keskusteluja, koska niistä useimmiten lähinnä ärsyyntyy; jos ei aiheesta mitään tiedä, onko sitä aivan välttämätöntä kommentoida asiantuntevaan sävyyn?
Siitä huolimatta, että olen jo moneen kertaan nähnyt näiden Helsingin Sanomien nettisivujen keskustelun tason, aina silloin tällöin tulee tungettua nokkansa kyseiselle palstalle. Joskus jokin aihe voi olla todella mielenkiintoinen, tai ehkä sitä sattuu olemaan keskivertoviljoa paremmin kartalla jonkin asian suhteen ja sitä katsoo, josko pitäisi itsekin heittää lusikkansa soppaan. Osasyynsä tähän on varmasti myös se, että keskustelun ensimmäinen viesti näkyy aina uutisartikkelin alalaidassa.
Jostain kumman syystä tämä ensimmäinen viesti tuppaa lähes aina olemaan mahdollisimman provosoiva; yleensä vieläpä nimenomaan päivittelevä. Otetaan vaikka esimerkkinä hiljattain sattunut tapaus, jossa poliisi oli joutunut piiritystilanteessa ampumaan riehujaa, ja ampuja oli seurauksena lopulta kuollut. Selvennettäköön, että ampuja oli muistaakseni ehtinyt ampua jo kahta ihmistä, joista toinen ei edes ollut mitenkään osallinen piiritykseen johtaneisiin tapahtumiin. Eiköhän se ensimmäinen valopääkommentaattori huutele, että kyllä on ammattitaidotonta poliisitoimintaa, että miksei poliisisetä/täti voinut ampua miesparkaa käteen parin hutilaukauksen uhalla? Niin, tosiaan. Miksei?
Tällainen kommentti on kaikessa järjettömyydessään jo niin oksettava, ettei edes naurata. Eikö voi hetkeä miettiä ja antaa niiden tunteiden tasaantua ennen kirjoittamista? Onkohan kyseinen janari ikinä itse koittanut ampua pistoolilla liikkuvaa aseistettua kohdetta parinkymmenen metrin päästä? Ei siinä paljon käteen yritetä sihtailla, kun siviilejä ryntäilee joka puolella ja ukko riehuu aseen kanssa. Ja onhan täysin mahdollista, että tässä tilanteessa poliisilla on ollut niin rautaiset hermot, että on yrittänyt tähdätä käteen, mutta osunutkin keskemmälle. Ainakin niihin maihin verrattuna, joissa olen itse vähänkään enemmän aikaa viettänyt, meillä on niin ammattitaitoiset poliisivoimat, että ei voi kuin kiitellä. Ja harvoinhan noissa tilanteissa edes ketään kuolee, kiitos kyttien.
Onhan näitä nillittäjiä toki muuallakin. Joitakin kuukausia sitten P-Amerikassa uutisoitiin Kanadassa sattuneesta linja-autokarmeudesta, jossa eräs matkustaja oli flipannut täysin ja yhtäkkiä ryhtynyt takomaan isolla puukolla vierustoveriaan kurkkuun. Kuski oli pysäyttänyt saman tien ja matkustajat karkasivat pihalle, kun puukottaja horkassa sahasi jo kuolleen vierustoverinsa päätä irti. Matkustajat saivat vielä pidettyä mielipuolen bussin sisällä poliisin tuloon saakka. Totta kai eräällä keskustelupalstalla joku neropatti kerkesi kuitenkin kommentoimaan, että mikseivät kanssamatkustajat pysäyttäneet miestä jo ennen kuin tämä ehti tappaa uhrinsa? Miksi kaikki vain juoksivat ulos? Ihmisethän eivät näköjään tosiaankaan välitä muusta kuin itsestään! Vielä tähän päälle kommenttina, että parin viikon itsepuolustuskurssin jälkeen kuka tahansa matkustajista olisi voinut riisua karjun aseista. Hohhoijaa, taas hiipi oksennusta jo suuhun asti.
On todella vaikea käsittää, mistä ihmiset löytävät energiaa moiseen hurskasteluun tietämättä tilanteista tai yhtään mistään muustakaan hölkäsen pöläystä. Kai joillakuilla vain on liikaa aikaa käsissään. Nimittäin nämä päivittelyt tuppaavat löytymään aina tällaisten keskustelunaiheiden alkupäästä; aivan kuin tietyt ihmiset päivystäisivät netissä odottaen aihetta, jossa pääsee päivittelemään, tuomitsemaan ja hurskastelemaan. Kai tästä taas sen verran tuli opittua, että kannattaa suosiolla etsiytyä vähän paremmin suodattuneille keskustelupalstoille kuin hs.fi mikäli netistä haluaa keskusteluseuraa löytää.
Hesarin nettisivuilla on myös keskustelupalsta, jolla voi keskustella ainakin jokaisesta sivuston uutisesta. Kun kyseessä on Hesari, maamme suosituin aamulehti, on nettisivujen kävijäkunnan kirjavuus myös sen mukaista. Olenkin jo ajat sitten oppinut välttämään näitä niin kutsuttuja keskusteluja, koska niistä useimmiten lähinnä ärsyyntyy; jos ei aiheesta mitään tiedä, onko sitä aivan välttämätöntä kommentoida asiantuntevaan sävyyn?
Siitä huolimatta, että olen jo moneen kertaan nähnyt näiden Helsingin Sanomien nettisivujen keskustelun tason, aina silloin tällöin tulee tungettua nokkansa kyseiselle palstalle. Joskus jokin aihe voi olla todella mielenkiintoinen, tai ehkä sitä sattuu olemaan keskivertoviljoa paremmin kartalla jonkin asian suhteen ja sitä katsoo, josko pitäisi itsekin heittää lusikkansa soppaan. Osasyynsä tähän on varmasti myös se, että keskustelun ensimmäinen viesti näkyy aina uutisartikkelin alalaidassa.
Jostain kumman syystä tämä ensimmäinen viesti tuppaa lähes aina olemaan mahdollisimman provosoiva; yleensä vieläpä nimenomaan päivittelevä. Otetaan vaikka esimerkkinä hiljattain sattunut tapaus, jossa poliisi oli joutunut piiritystilanteessa ampumaan riehujaa, ja ampuja oli seurauksena lopulta kuollut. Selvennettäköön, että ampuja oli muistaakseni ehtinyt ampua jo kahta ihmistä, joista toinen ei edes ollut mitenkään osallinen piiritykseen johtaneisiin tapahtumiin. Eiköhän se ensimmäinen valopääkommentaattori huutele, että kyllä on ammattitaidotonta poliisitoimintaa, että miksei poliisisetä/täti voinut ampua miesparkaa käteen parin hutilaukauksen uhalla? Niin, tosiaan. Miksei?
Tällainen kommentti on kaikessa järjettömyydessään jo niin oksettava, ettei edes naurata. Eikö voi hetkeä miettiä ja antaa niiden tunteiden tasaantua ennen kirjoittamista? Onkohan kyseinen janari ikinä itse koittanut ampua pistoolilla liikkuvaa aseistettua kohdetta parinkymmenen metrin päästä? Ei siinä paljon käteen yritetä sihtailla, kun siviilejä ryntäilee joka puolella ja ukko riehuu aseen kanssa. Ja onhan täysin mahdollista, että tässä tilanteessa poliisilla on ollut niin rautaiset hermot, että on yrittänyt tähdätä käteen, mutta osunutkin keskemmälle. Ainakin niihin maihin verrattuna, joissa olen itse vähänkään enemmän aikaa viettänyt, meillä on niin ammattitaitoiset poliisivoimat, että ei voi kuin kiitellä. Ja harvoinhan noissa tilanteissa edes ketään kuolee, kiitos kyttien.
Onhan näitä nillittäjiä toki muuallakin. Joitakin kuukausia sitten P-Amerikassa uutisoitiin Kanadassa sattuneesta linja-autokarmeudesta, jossa eräs matkustaja oli flipannut täysin ja yhtäkkiä ryhtynyt takomaan isolla puukolla vierustoveriaan kurkkuun. Kuski oli pysäyttänyt saman tien ja matkustajat karkasivat pihalle, kun puukottaja horkassa sahasi jo kuolleen vierustoverinsa päätä irti. Matkustajat saivat vielä pidettyä mielipuolen bussin sisällä poliisin tuloon saakka. Totta kai eräällä keskustelupalstalla joku neropatti kerkesi kuitenkin kommentoimaan, että mikseivät kanssamatkustajat pysäyttäneet miestä jo ennen kuin tämä ehti tappaa uhrinsa? Miksi kaikki vain juoksivat ulos? Ihmisethän eivät näköjään tosiaankaan välitä muusta kuin itsestään! Vielä tähän päälle kommenttina, että parin viikon itsepuolustuskurssin jälkeen kuka tahansa matkustajista olisi voinut riisua karjun aseista. Hohhoijaa, taas hiipi oksennusta jo suuhun asti.
On todella vaikea käsittää, mistä ihmiset löytävät energiaa moiseen hurskasteluun tietämättä tilanteista tai yhtään mistään muustakaan hölkäsen pöläystä. Kai joillakuilla vain on liikaa aikaa käsissään. Nimittäin nämä päivittelyt tuppaavat löytymään aina tällaisten keskustelunaiheiden alkupäästä; aivan kuin tietyt ihmiset päivystäisivät netissä odottaen aihetta, jossa pääsee päivittelemään, tuomitsemaan ja hurskastelemaan. Kai tästä taas sen verran tuli opittua, että kannattaa suosiolla etsiytyä vähän paremmin suodattuneille keskustelupalstoille kuin hs.fi mikäli netistä haluaa keskusteluseuraa löytää.
maanantai 9. helmikuuta 2009
Piilomuistoja
Olin ihan normaalisti koululla Kesko-salissa miettimässä gradujuttuja ja muita kouluun liittyviä asioita, kuunnellen valikoidusti musaa youtubesta ja deezerista. Olin jo aiemmin päivällä fiilistellyt parin biisin verran Jean Michel Jarren vanhoja levyjä Oxygenea ja Equinoxea. Jean Michel Jarrea tuli kuunneltua paljon ala-asteikäisenä, mutta kiinnostus on säilynyt ja musiikki kuulostaa paikoin jopa huimaavalta edelleen. Nuorempana kuitenkin pidin enemmän Jarren vauhdikkaammasta tuotannosta, enkä oikein osannut arvostaa herran rauhallisempaa tuotantoa siinä määrin kuin nykyään.
Oxygenea ja Equinoxea kuunnellessa (kuuntelen usein kyseiset levyt peräkkäin; siitä tulee yhteensä n. puolentoista tunnin setti) mieleeni juolahti jälleen Magnetic Fields, Jarren 3. levy, joka katsotaan usein suoraksi jatkoksi kahdelle aiemmin mainitsemalleni. Omistan sekä Oxygenen että Equinoxen, mutta tuon ”trilogian” kolmas helmi minulta löytyy ainoastaan vinyylinä, enkä omista LP-soitinta tällä hetkellä. Toisin sanoen en muista koskaan kuulleeni koko levyltä muita biisejä kuin sen parhaiten tunnetun, olisikohan numero 2. Tai näin ainakin luulin.
Löysin yllätyksekseni youtubesta biisejä Magnetic Fieldsiltä (olen etsinyt aiemminkin, turhaan), ja jo ensimmäisen biisin aikana mietin, että soundit kuulostavat etäisesti tutuilta, aivan kuin jostain vuosien takaa olisi palautunut tuttuja melodioita. Ajattelin, että olen varmaan kuullut biisin keikalla 1998 tai jotain vastaavaa. Kuitenkin numero kolmosta kuunnellessani koin aivan käsittämättömiä deja vu –fiiliksiä ja kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin; tämän biisin olen kuullut aivan varmasti useita kertoja ja tämä on vieläpä varmasti kuulunut suosikkeihin joskus!
Yhtäkkiä mieleeni tulvahti kristallinkirkas kuva vanhasta nauhoitetusta C-kasetista, jonka kansipaperiin oli kirjoitettu isäni käsialalla useita Jarren biisejä, mm. Magnetic Fieldsiltä. Tämä oli siis se kasetti, jonka kautta aloin ylipäätään kuuntelemaan musiikkia, vaikka isäni ei mikään sen kummempi musafiilistelijä olekaan. Enkä todellakaan edes muistanut kasetin olemassaoloa ennen tämän biisin kuulemista jälleen.
Jostain mielen sopukoista palautuneet muistot aiheuttivat sen luokan nostalgiset fiilikset, että tästä iltapäivästä tuli saman tien paras aikoihin. On ylipäätään merkillinen tunne, kun yhtäkkiä muistaa jonkin asian vuosien takaa, eikä asian olemassaoloa ole edes muistanut ennen kyseistä hetkeä. Aika paljon asioita mahtuu ainakin allekirjoittaneen muistiin, ja näköjään myös muistin salalokeroihin.
Aloitin vielä yhden biisin kuuntelun Magnetic Fieldsiltä, kun olin kuunnellut ehkä puolisen tuntia numero kolmosta, ja taas samat tutut väristykset! Oi autuutta.
Oxygenea ja Equinoxea kuunnellessa (kuuntelen usein kyseiset levyt peräkkäin; siitä tulee yhteensä n. puolentoista tunnin setti) mieleeni juolahti jälleen Magnetic Fields, Jarren 3. levy, joka katsotaan usein suoraksi jatkoksi kahdelle aiemmin mainitsemalleni. Omistan sekä Oxygenen että Equinoxen, mutta tuon ”trilogian” kolmas helmi minulta löytyy ainoastaan vinyylinä, enkä omista LP-soitinta tällä hetkellä. Toisin sanoen en muista koskaan kuulleeni koko levyltä muita biisejä kuin sen parhaiten tunnetun, olisikohan numero 2. Tai näin ainakin luulin.
Löysin yllätyksekseni youtubesta biisejä Magnetic Fieldsiltä (olen etsinyt aiemminkin, turhaan), ja jo ensimmäisen biisin aikana mietin, että soundit kuulostavat etäisesti tutuilta, aivan kuin jostain vuosien takaa olisi palautunut tuttuja melodioita. Ajattelin, että olen varmaan kuullut biisin keikalla 1998 tai jotain vastaavaa. Kuitenkin numero kolmosta kuunnellessani koin aivan käsittämättömiä deja vu –fiiliksiä ja kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin; tämän biisin olen kuullut aivan varmasti useita kertoja ja tämä on vieläpä varmasti kuulunut suosikkeihin joskus!
Yhtäkkiä mieleeni tulvahti kristallinkirkas kuva vanhasta nauhoitetusta C-kasetista, jonka kansipaperiin oli kirjoitettu isäni käsialalla useita Jarren biisejä, mm. Magnetic Fieldsiltä. Tämä oli siis se kasetti, jonka kautta aloin ylipäätään kuuntelemaan musiikkia, vaikka isäni ei mikään sen kummempi musafiilistelijä olekaan. Enkä todellakaan edes muistanut kasetin olemassaoloa ennen tämän biisin kuulemista jälleen.
Jostain mielen sopukoista palautuneet muistot aiheuttivat sen luokan nostalgiset fiilikset, että tästä iltapäivästä tuli saman tien paras aikoihin. On ylipäätään merkillinen tunne, kun yhtäkkiä muistaa jonkin asian vuosien takaa, eikä asian olemassaoloa ole edes muistanut ennen kyseistä hetkeä. Aika paljon asioita mahtuu ainakin allekirjoittaneen muistiin, ja näköjään myös muistin salalokeroihin.
Aloitin vielä yhden biisin kuuntelun Magnetic Fieldsiltä, kun olin kuunnellut ehkä puolisen tuntia numero kolmosta, ja taas samat tutut väristykset! Oi autuutta.
perjantai 6. helmikuuta 2009
Kalifornia
Cali. CA. SoCal, kun puhutaan siitä osasta missä allekirjoittanut oleili puolisen vuotta joitakin vuosia takaperin. Kotiin ei juuri ollut silloin ikävä; sen sijaan ikävä Etelä-Kaliforniaan ei ole koskaan hellittänyt kotiinpaluun jälkeen. Tosin niihin aikoihin sana ’koti’ toi melkein jo ennemmin mieleen San Diegon kuin Helsingin. Jos joku on nähnyt Anchormanin, aika monelle varmaan tulee mieleen Ron Burgundyn versio sanan San Diego alkuperästä (jos kyseistä leffaa ei ole nähnyt, viimeistään nyt on korkea aika korjata tilanne).
Unohdetaan kuitenkin Ron Burgundyn pseudohistoria. San Diego on, aivan kuten elokuvastakin loisteliaasti välittyy, Kalifornian kirkkain timantti. Valitettavan harva tuntuu tätä kuitenkaan tiedostavan. Välillä vaikuttaa siltä, ettei San Diegolle haluta antaa edes mahdollisuutta. Näin voisi ainakin kuvitella, kun kuuntelee ystävieni matkakertomuksia Kaliforniasta, tämä osavaltio kun tuntuu olevan kovassa huudossa ainakin omissa ympyröissäni.
Vähän väliä yksi jos toinenkin kaveriporukka/pariskunta kertoilee matkastaan Kaliforniaan, ja kuinka tuli käväistyä ja San Franciscossa ja hengailtua Los Angelesissa jopa pidemmän aikaa. Tietysti reissuun kuuluu pyrähdys Las Vegasissa. Ja ei siinä mitään, kaipa näissä paikoissa on ihan hyvä pyörähtää, jos Länsirannikolla reissaa. San Franciscossa viihtyisi helposti joitakin päiviäkin. Mutta mikä ihme siinä on, että kaikki tuntuvat viettävän leijonanosan ajastaan Los Angelesissa, tuossa Kalifornian hikisessä kainalossa?
Los Angeles on varmaankin maailman yliarvostetuin kaupunki. USA:n Turku, ilman sitä linnaa ja Aurajoen tuomaa viehätystä. Ensimmäisen visiitin jälkeen paikka väljähtyy todella pahasti. Joo, onhan siellä Venice Beach, Hollywood, Universal Studios ja siinä lähellä myös Disneyland. Niin joo Beverly Hills, Rodeo Drive ja Sunset Avenue on vaan niiiiin siistejä. Niinpä. BH 90210:n luomien mielikuvien sijaan päällimmäisenä jäävät mieleen slummit, keskivertojenkkiä paskamaisemmat (tärkeät) ihmiset, saaste, likaisuus, ja loputtomat ruuhkat. ”LA, where everybody is somebody” kutakuinkin kuvaa kaupungin asennetta. Vaikka Venice Beach onkin omalla kieroutuneella tavallaan hauska paikka, ei Losissa ole mielestäni oikeasti juuri mitään nähtävää ainakaan sen yhden pakollisen visiitin jälkeen.
Vaikka vastauksen voikin yleensä arvata, kyselen kuitenkin Kalifornian matkaajilta, että tuliko reissussa käytyä San Diegossa? No eihän sitä millään ehtinyt, kun Losissa meni niin pitkään. Oksennus hiipii kurkkuun joka kerta, kun tuon kuulee. Ai Huntington Beach oli siisti? Teennäinen turistirysä verrattuna Pacific/Ocean Beachiin. Ai alkoi se ainainen pikkutakeissa elvistely jurppia? Tervetuloa San Diegoon, jossa släbärit ovat ihan yleinen jalkine biitsin lisäksi myös baareissa ja ravintoloissa. Myös surffaus on parempaa San Diegossa. Yleisesti ottaen San Diego on paljon rennompi, mutkattomampi ja aidompi kuin mitä Los Angeles voisi koskaan olla. San Diegossa on läsnä ”se” Etelä-Kalifornian henki, jota niin monet Venice Beachilta tai Santa Monicasta tavoittelevat. Sitä on vaikea selittää, mutta useimmille kaupungissa aikaa viettäneille se on avautunut. Itse toivon pääseväni käymään mahdollisimman pian.
Ai niin, ja San Diegossa myös downtowniin uskaltaa mennä.
Unohdetaan kuitenkin Ron Burgundyn pseudohistoria. San Diego on, aivan kuten elokuvastakin loisteliaasti välittyy, Kalifornian kirkkain timantti. Valitettavan harva tuntuu tätä kuitenkaan tiedostavan. Välillä vaikuttaa siltä, ettei San Diegolle haluta antaa edes mahdollisuutta. Näin voisi ainakin kuvitella, kun kuuntelee ystävieni matkakertomuksia Kaliforniasta, tämä osavaltio kun tuntuu olevan kovassa huudossa ainakin omissa ympyröissäni.
Vähän väliä yksi jos toinenkin kaveriporukka/pariskunta kertoilee matkastaan Kaliforniaan, ja kuinka tuli käväistyä ja San Franciscossa ja hengailtua Los Angelesissa jopa pidemmän aikaa. Tietysti reissuun kuuluu pyrähdys Las Vegasissa. Ja ei siinä mitään, kaipa näissä paikoissa on ihan hyvä pyörähtää, jos Länsirannikolla reissaa. San Franciscossa viihtyisi helposti joitakin päiviäkin. Mutta mikä ihme siinä on, että kaikki tuntuvat viettävän leijonanosan ajastaan Los Angelesissa, tuossa Kalifornian hikisessä kainalossa?
Los Angeles on varmaankin maailman yliarvostetuin kaupunki. USA:n Turku, ilman sitä linnaa ja Aurajoen tuomaa viehätystä. Ensimmäisen visiitin jälkeen paikka väljähtyy todella pahasti. Joo, onhan siellä Venice Beach, Hollywood, Universal Studios ja siinä lähellä myös Disneyland. Niin joo Beverly Hills, Rodeo Drive ja Sunset Avenue on vaan niiiiin siistejä. Niinpä. BH 90210:n luomien mielikuvien sijaan päällimmäisenä jäävät mieleen slummit, keskivertojenkkiä paskamaisemmat (tärkeät) ihmiset, saaste, likaisuus, ja loputtomat ruuhkat. ”LA, where everybody is somebody” kutakuinkin kuvaa kaupungin asennetta. Vaikka Venice Beach onkin omalla kieroutuneella tavallaan hauska paikka, ei Losissa ole mielestäni oikeasti juuri mitään nähtävää ainakaan sen yhden pakollisen visiitin jälkeen.
Vaikka vastauksen voikin yleensä arvata, kyselen kuitenkin Kalifornian matkaajilta, että tuliko reissussa käytyä San Diegossa? No eihän sitä millään ehtinyt, kun Losissa meni niin pitkään. Oksennus hiipii kurkkuun joka kerta, kun tuon kuulee. Ai Huntington Beach oli siisti? Teennäinen turistirysä verrattuna Pacific/Ocean Beachiin. Ai alkoi se ainainen pikkutakeissa elvistely jurppia? Tervetuloa San Diegoon, jossa släbärit ovat ihan yleinen jalkine biitsin lisäksi myös baareissa ja ravintoloissa. Myös surffaus on parempaa San Diegossa. Yleisesti ottaen San Diego on paljon rennompi, mutkattomampi ja aidompi kuin mitä Los Angeles voisi koskaan olla. San Diegossa on läsnä ”se” Etelä-Kalifornian henki, jota niin monet Venice Beachilta tai Santa Monicasta tavoittelevat. Sitä on vaikea selittää, mutta useimmille kaupungissa aikaa viettäneille se on avautunut. Itse toivon pääseväni käymään mahdollisimman pian.
Ai niin, ja San Diegossa myös downtowniin uskaltaa mennä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
